Rakastan niin paljon, että välillä tuntuu kuin halkeisin kahtia. Toisella puolellani olen onnellinen ja toisella puolella epäilen. Odotan sitä hetkeä, kun matto jalkojeni alla liikahtaa vieden tasapainoni mennessään.
Sinun sylissäsi tunnen oloni tyyneksi, mutta nukkuessasi kaukana -sängyn toisella laidalla- itken hiljaa yksin. En uskalla herättää sinua. En uskalla puhua sinulle, katsoa silmiin ja osoittaa haavoittuvuuttani.
Toisaalta pidän juuri tästä kahden tunnelman ristiriidasta sisälläni. Nautin sisäisestä kamppailustani. Nautin itseni kiduttamisesta. Ja kaikki tämä vain siksi, että odotan sitä euforista hetkeä, kun kipu loppuu. Odotan sitä tykytystä, joka jää palovammaan kytemään. Odotan syliäsi, joka parantaa kaiken pahan minusta antaen jälleen uuden kipinän masokismilleni -rakkaudelleni.